Nykypäivän yhteiskunnassa tuntuu lähestulkoon kaikki pyörivän rahan ja ajan ympärillä. Monet eivät enää kiireiltään ehdi käyttämään aikaa esimerkiksi marjojen, sienten ym. keräämiseen vaan on helpompaa ostaa ne valmiina, jolloin säästyy aikaa. Säästyykö aikaa kuitenkaan loppujen lopuksi, kun aikaa on käytettävä rahan takomiseen. Tällöin ei jääkään enää aikaa asioiden tekemiseen itse, ja rahasta voi tulla sitovampi välttämättömyys.
Rahan ja ajankäytön teoriaa keräilytalouden näkökulmasta on herätellyt mm. Kaarina Davis, kenen ajatuksena on verrata oman työn hintaa keräilyn vaatimaan aikaan, jonka voisi viettää luonnossa. Toisin kuin moni saattaa luulla ei välttämättä työstä saatu tuntiansio olekaan todellisuudessa se, mitä sopimuksessa lukee. Todellisuudessa tuntiansioonhan pitää suhteuttaa kaikki työhön ja sen oheistoimintoihin kulutettu (vapaa)aika, jolloin tuntiansio onkin todellisuudessa alhaisempi. Kun tekee ajankäytön jaottelua tällä tapaa vertaamalla aikaa ja rahaa, jokainen kykenee analysoimaan rahan ja ajan välistä suhdetta. Onko kannattavampaa käyttää aika itse keräämiseen vai mahdollisesti enemmän aikaa työntekoon, jotta saa ostettua saman tuotteen valmiina.
Tämä teoria on ainakin ajatuksena vähintäänkin mielenkiintoinen, vaikka se toimii ehkä käytännössä paremmin pieni- kuin suurituloisilla. Voiko luonnonantimien kaupallisen arvon lisäksi kuitenkaan määrittää luonnossa vietetyn ajan aineettomia hyötyjä? Luonnossa liikkuminenhan on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Itselleni on tänä syksynä sattunut kohdalle lähinnä suppilovahveroita, karpaloita ja kaarnikoita, joista tulee mm. loistavaa mehua. Mikähän mahtaakaan olla kaarnikkamehun litrahinta marketeissa? Pitänee kyllä myöntää, ettei omalla tahdillani välttämättä pääse tienesteille, mutta rahan- ja ajankäytön kannalta ajatus on kyllä kutkuttava.
perjantai 15. marraskuuta 2013
perjantai 8. marraskuuta 2013
Microadventure konseptina
Brittiseikkailija Alastair Humphreys on kehitellyt melkolailla nerokkaan tavan lähestyä luontoa aivan tavallisen tallaajan näkökulmasta. Vaikka microadventure voi olla sanana hieman fiiniltä kuulostava, se on mielestäni sanana loistava perinteisemmälle päivä-/viikonloppuretkeilylle. Läheskään kaikkilla ei ole mahdollisuutta toteuttaa suuria ja vaativia seikkailu-/retkikuntaprojekteja, mutta microadventure -konseptin alla jokainen on oman arkensa seikkailija. Seikkailemisen ja uuden etsimisen voi aloittaa läheltä kotiaan, ja jokainen seikkailu on aina arvokas oli kyseessä sitten minkälainen reissu tahansa.
Microadventure 3: Sleep on a Hill from Alastair Humphreys on Vimeo.
Valitettavasti suomesta ei taida löytyä kovin pätevää käännöstä tälle konseptille, kuten esimerkiksi "mikroseikkailu", mutta toisaalta tässähän ei ole itsessään mitään sen ihmeellisempää tavanomaiseen päivä-/viikonloppuretkeilyyn verrattuna. Yhtenä vaihtoehtona voitaisiin puhua esimerkiksi lähiretkeilystä, mistä löytyy hyviä esimerkkejä mm. Anttalaisen Timolta. Väittäisin kuitenkin, että kyseessä on paljon termejä hienompi sanoma ihmisten houkuttelemisesta luontoon jollain paremmalla nykypäivän motivaattorilla kuin sillä perinteisellä retkeilyllä. Se, jos mikä, on mielestäni koko jutun sanoma, mikä onkin ollut brittiseikkailijan projektin tavoite.
Viime keväällä otin tuumasta toimeen ja päätin kokeilla vähän soveltaen tuollaista menetelmää, että osoittaa sokkona kartalle ja päättää mennä sinne. En nyt aivan osoittanut sokkona kartalle, mutta kaivoin Sipoonkorven kansallispuiston keskeltä kartasta hiidenkirnun, josta tuli reissun päämäärä. Tämä yhden yön retki ei nyt sinänsä poikennut kevytretkeilystä merkittävästi, mutta kyllä siinä oli jotenkin erilainen extempore-retkeilyn tunnelma.
Microadventure 3: Sleep on a Hill from Alastair Humphreys on Vimeo.
Valitettavasti suomesta ei taida löytyä kovin pätevää käännöstä tälle konseptille, kuten esimerkiksi "mikroseikkailu", mutta toisaalta tässähän ei ole itsessään mitään sen ihmeellisempää tavanomaiseen päivä-/viikonloppuretkeilyyn verrattuna. Yhtenä vaihtoehtona voitaisiin puhua esimerkiksi lähiretkeilystä, mistä löytyy hyviä esimerkkejä mm. Anttalaisen Timolta. Väittäisin kuitenkin, että kyseessä on paljon termejä hienompi sanoma ihmisten houkuttelemisesta luontoon jollain paremmalla nykypäivän motivaattorilla kuin sillä perinteisellä retkeilyllä. Se, jos mikä, on mielestäni koko jutun sanoma, mikä onkin ollut brittiseikkailijan projektin tavoite.
Viime keväällä otin tuumasta toimeen ja päätin kokeilla vähän soveltaen tuollaista menetelmää, että osoittaa sokkona kartalle ja päättää mennä sinne. En nyt aivan osoittanut sokkona kartalle, mutta kaivoin Sipoonkorven kansallispuiston keskeltä kartasta hiidenkirnun, josta tuli reissun päämäärä. Tämä yhden yön retki ei nyt sinänsä poikennut kevytretkeilystä merkittävästi, mutta kyllä siinä oli jotenkin erilainen extempore-retkeilyn tunnelma.
perjantai 1. marraskuuta 2013
Osprey Mutant 38:
kokemukset kolmen vuoden jälkeen
Reilu kolme vuotta sitten olin uuden päivä-/viikonloppuretkiin soveltuvan repun tarpeessa, ja päädyin lopulta silloin Ospreyn Mutant malliin, jota olen nyt höylännyt useamman vuoden erinäisissä vapaa-ajan riennoissa. Kaiken kaikkiaan olen ollut reppuun melko tyytyväinen, vaikka täytynee todeta, ettei kuitenkaan mikään ole kaikin puolin täydellinen.
Mielestäni repun yhtenä parhaista puolista on yksinkertaisuus, mikä on toisaalta joskus viety aika pitkälle. Toisinaan olen jäänyt kaipaamaan mm. alataskua, jolloin pääsisi käsiksi helpommin eri tavaroihin repun sisällä, mutta tätäkin puutetta voi osin korvata suunnitelmallisella pakkaamisella. Pakkausjärjestystä pitää myös suunnitella hieman tarkemmin silloin, kun reppua ei pakata aivan täyteen tai sanotaan noin puolilleen. Selkäpaneeli on nimittäin melko taipuisa, jolloin se jää, ainakin itselläni, jonkin verran kaarelle, mikäli ei laita kiinteämpää tavaraa lähelle selän keskiosaa. Toisaalta löysempi selkäpaneeli joustaa mukavammin ylävartalon liikkeissä. Tätä vajaata pakkausta varten löytyy Mutantista kuitenkin loistava ominaisuus, joka on z-kirjaimen muotoiset kokoonpuristavat sivuremmit, jotka toimivat minusta loistavasti.
Mitä tulee varsinaisiin repun hyviin ominaisuuksiin, on remmistö mielestäni toteutettu sillä tapaa fiksusti, että kaikki ylimääräiset remmien päät saa laitettua siten, ettei ne lepata miten sattuu. Lisäksi lantiovyön saa taitettua kätevästi taakse ja kiinnitettyä soljen sille tarkoitettuun kankaiseen "koteloon", kun lantiovyölle ei ole käyttöä. Tämä saa reppu näyttämään tyylikkäältä ja viimeistellymmältä. Repun ulkonäkö on onnistuttu pitämään yksinkertaisena ja käytännöllisenä. Materiaali on lisäksi melko paksua, joten se kestää käyttöä, muttei repun tyhjäpaino ole kuitenkaan mielestäni kohtuuttoman suuri.
Repun mielenkiintoisiin vakio-ominaisuuksiin kuuluu lisäksi selkäpaneelin sisällä oleva solukumialusta, joka on kooltaan noin 50x60cm. Alusta toimii pehmusteominaisuuksien lisäksi kaikenlaisessa istuinalusta- ym. käytössä. Itse olen todennut sen päteväksi mm. kevyen makuualustan (120cm) kanssa, jolloin sitä voi käyttää jatkeena jalkopäässä. Muutoin sille on kyllä ollut ainakin itselläni melko vähän käyttöä, mutta se kulkee itsekseen selkäpaneelissa mukana, jollei nyt välttämättä halua viilata grammoja pois kantamuksesta.
Mutant on kaikinpuolin hyvä reppu, jos arvostaa yksinkertaista tyylikkyyttä, mikä ehkä karsiikin joitain perusretkeilyrepun ominaisuuksia pois. Se sopii kuitenkin kaikenlaiseen päivä-/viikonloppuretkeilyyn ja miksei toisaalta pidempiinkin retkiin riippuen siitä, että kuinka less is more -tyyppistä ajattelua kukin harjoittaa. Kun puhutaan kevytretkeilyrepuista, Mutantin kohdalla ei tietysti voida puhua sen äärimmäisen alhaisesta painosta, mutta ainakaan sen kanssa ei tarvitse varoa jokaista oksaa tai kiven murikkaa.
Mielestäni repun yhtenä parhaista puolista on yksinkertaisuus, mikä on toisaalta joskus viety aika pitkälle. Toisinaan olen jäänyt kaipaamaan mm. alataskua, jolloin pääsisi käsiksi helpommin eri tavaroihin repun sisällä, mutta tätäkin puutetta voi osin korvata suunnitelmallisella pakkaamisella. Pakkausjärjestystä pitää myös suunnitella hieman tarkemmin silloin, kun reppua ei pakata aivan täyteen tai sanotaan noin puolilleen. Selkäpaneeli on nimittäin melko taipuisa, jolloin se jää, ainakin itselläni, jonkin verran kaarelle, mikäli ei laita kiinteämpää tavaraa lähelle selän keskiosaa. Toisaalta löysempi selkäpaneeli joustaa mukavammin ylävartalon liikkeissä. Tätä vajaata pakkausta varten löytyy Mutantista kuitenkin loistava ominaisuus, joka on z-kirjaimen muotoiset kokoonpuristavat sivuremmit, jotka toimivat minusta loistavasti.
Mitä tulee varsinaisiin repun hyviin ominaisuuksiin, on remmistö mielestäni toteutettu sillä tapaa fiksusti, että kaikki ylimääräiset remmien päät saa laitettua siten, ettei ne lepata miten sattuu. Lisäksi lantiovyön saa taitettua kätevästi taakse ja kiinnitettyä soljen sille tarkoitettuun kankaiseen "koteloon", kun lantiovyölle ei ole käyttöä. Tämä saa reppu näyttämään tyylikkäältä ja viimeistellymmältä. Repun ulkonäkö on onnistuttu pitämään yksinkertaisena ja käytännöllisenä. Materiaali on lisäksi melko paksua, joten se kestää käyttöä, muttei repun tyhjäpaino ole kuitenkaan mielestäni kohtuuttoman suuri.
Repun mielenkiintoisiin vakio-ominaisuuksiin kuuluu lisäksi selkäpaneelin sisällä oleva solukumialusta, joka on kooltaan noin 50x60cm. Alusta toimii pehmusteominaisuuksien lisäksi kaikenlaisessa istuinalusta- ym. käytössä. Itse olen todennut sen päteväksi mm. kevyen makuualustan (120cm) kanssa, jolloin sitä voi käyttää jatkeena jalkopäässä. Muutoin sille on kyllä ollut ainakin itselläni melko vähän käyttöä, mutta se kulkee itsekseen selkäpaneelissa mukana, jollei nyt välttämättä halua viilata grammoja pois kantamuksesta.
Mutant on kaikinpuolin hyvä reppu, jos arvostaa yksinkertaista tyylikkyyttä, mikä ehkä karsiikin joitain perusretkeilyrepun ominaisuuksia pois. Se sopii kuitenkin kaikenlaiseen päivä-/viikonloppuretkeilyyn ja miksei toisaalta pidempiinkin retkiin riippuen siitä, että kuinka less is more -tyyppistä ajattelua kukin harjoittaa. Kun puhutaan kevytretkeilyrepuista, Mutantin kohdalla ei tietysti voida puhua sen äärimmäisen alhaisesta painosta, mutta ainakaan sen kanssa ei tarvitse varoa jokaista oksaa tai kiven murikkaa.
lauantai 19. lokakuuta 2013
Retkiruuasta
Docventuresin poikien Lihaton Lokakuu -kampanjan innoittamana aloin pohtimaan omaa retkiruokafilosofiaa. Miksi aina tarvitsisi kantaa lihaa mukanaan, kun esimerkiksi papuruuat toimivat vallan mainiosti retkiolosuhteissakin. Partioporukassa olemme jo lähes tottuneet käyttämään soijatuotteita retkiruuanlaitossa niiden keveyden ja helppouden vuoksi, vaikkei meistä monikaan ole varsinaisesti kasvissyöjä tavanomaiselta ruokavalioltaan. Tokihan lihaa voi myös kuivata, jotta sen säilyvyys- ja paino-ominaisuudet paranevat, mutta onko miellekästä laittaa energiaa sellaisen tuotteen käyttöön, jonka alkutuotanto jo itsessään sitoo mittavat määrät energiaa. Toisaalta vaivan säästämiseksi on tarjolla paljon valmiita retkiruokajalosteita, joissa kaikki on hoidettu puolestasi, mihin kuitenkin pätee nyky-yhteiskunnalle jokseenkin tyypillinen dilemma: "Mitä enemmän maksat, sen helpommalla pääset."
Olemme käyttäneet viimeisten vuosien aikana laidasta laitaan erilaisia soijatuotteita vaelluskäytössä, ja oikeastaan todenneet ne käytettävyydeltään erinomaisiksi. Ne sopivat proteiinin lähteeksi monenlaisten lisukkeiden kanssa. Toisekseen kasvisruuan kustannukset ovat huomattavasti pienemmät puhumattakaan muista vaikutuksista.
Tällainen filosofia sopii ehkäpä paremmin perinteiseen retkeilyyn ja vaeltamiseen yleensä kuin vaativampaan napahiihto ym. retkikuntatoimintaan, joissa ymmärrän kyllä hyvin eläinrasvan ym. energiapitoisten tuotteiden käytön. Myönnettäköön, ettemme ole mekään vielä luopuneet meetvurstin käytöstä tavanomaisessa retkeilyssä.
Olemme käyttäneet viimeisten vuosien aikana laidasta laitaan erilaisia soijatuotteita vaelluskäytössä, ja oikeastaan todenneet ne käytettävyydeltään erinomaisiksi. Ne sopivat proteiinin lähteeksi monenlaisten lisukkeiden kanssa. Toisekseen kasvisruuan kustannukset ovat huomattavasti pienemmät puhumattakaan muista vaikutuksista.
Tällainen filosofia sopii ehkäpä paremmin perinteiseen retkeilyyn ja vaeltamiseen yleensä kuin vaativampaan napahiihto ym. retkikuntatoimintaan, joissa ymmärrän kyllä hyvin eläinrasvan ym. energiapitoisten tuotteiden käytön. Myönnettäköön, ettemme ole mekään vielä luopuneet meetvurstin käytöstä tavanomaisessa retkeilyssä.
maanantai 7. lokakuuta 2013
Kerrastot:
Merinovilla vs. keinokuitu
Jos retkeilyvaatetuksesta pitää keksiä yksi sääntö taikka sana, tulee varmasti monelle mieleen kerrospukeutuminen. Tuo yksi ylivertainen pukeutumistapa, joka on syntynyt jo kauan ennen retkeilyvaatetusbuumin räjähdysmäistä kasvua. On usein turhan konservatiivista todeta, että ennen oli kaikki paremmin. Tässä tapauksessa uskallan kuitenkin todeta, että ainakin ennen tiedettiin, mikä oli toimiva ratkaisu. Merinovillaa tai villaa ylipäätään, maailman kolkasta riippuen, on käytetty aivan ammoisista ajoista lähtien kaikennäköisissä vaatekappaleissa. Itse olen joskus kuullut sellaisenkin väitteen, että merinovillaa pidettiin ominaisuuksiltaan yhtenä parhaista materiaaleista silloin, kun gore-tex ei vielä ollut murtanut itseään vaatetusmaailmaan.
Tässä saattoi tulla oma kantani selväksi, mutta haluan valottaa asiaa tarkemmin, miten olen siihen päätynyt. Varhaisemmassa lapsuudessani käytin paljonkin villaisia alusvaatteita, varsinkin luonnossa liikuttaessa. Silloin tuskin ymmärsin niiden teknisiä ominaisuuksia, mutta ne olivat mukavat päällä ja tuntuivat ajavan tarpeensa. Myöhemmin siirryin keinokuituisten käyttöön varmasti osittain helpomman ja halvemman saatavuuden vuoksi. Olin keinokuituisiin kerrastoihin hyvinkin tyytyväinen reilun 10 vuoden ajan, sillä ne olivat mukavat päällä ja tuntuivat siirtävän kosteuttakin pois iholta. Pesua ne kylläkin vaativat, sillä hienhaju tarttui niihin kerrasta parista kuin takiaispallo. Se lähti tietysti aina pesussa pois.
Muutama vuosi sitten tein tuttavuutta villan kanssa uudemman kerran, kun ostin merinovillaisen väli-/aluskerrastopaidan. Huomasin siinä heti pehmeän ja miellyttävän olemuksen, ja pesuksi riitti tuuletus. Olihan paita tietysti hyvä myös pestä silloin tällöin. Hiljattain olen siirtynyt merinovillaherännäisyydessäni myös ohuempiin aluspaitoihin, niin pitkä- kuin lyhythihaiseen, sekä pitkiin alushousuihin.
Merinovillan hengittävyys sekä kosteuden sitomiskyky tekevät siitä loistavan materiaalin niin kesään kuin talveenkin. Se pystyy sitomaan kosteutta kolmanneksen painostaan tuntumatta kuitenkaan märältä, ja toisekseen se myös lämmittää kosteanakin. Pesun tarpeesta voin kertoa käytännön kokemuksesta, että käytin lyhythihaista paitaa kesätyössä flanellipaidan alla, ja pesin sitä ehkä noin 3 - 4 viikon välein. Minkäänlaista hajuhaittaa ei ollut, mitä paita nyt muuttui hieman löysemmän oloiseksi, mutta pesu palauttaa kuosikkuuden. Toissa kesänä käytin keinokuituista aluspaitaa samaan tarkoitukseen, ja voin kertoa, että hikisen keinokuitupaidan laittaminen päälle seuraavina päivinä ei ole se miellyttävin kokemus.
Nykyään on myös retkeilyvaatetuksen parissa noussut voimakkaasti puheenaiheeksi kierrätys, mihin keinokuitu pystyy vastaamaan, mutta villa ei välttämättä niinkään tehokkaasti. Muovisia kuituja on nimittäin helpompi rikkoa ja muokata uudelleen, kun taas villan kohdalla uusiomateriaalin ominaisuudet eivät ole samalla tasolla kuin neitseellisessä villassa. Toki mielestäni villan kohdalla on huomioitava harvemmat pesukerrat, mitkä ovat makean veden kulutuksen kannalta varmasti parempi koko tuotteen elinkaarta ajatellen. Ja toisekseen luonnonmateriaali yleensä säilyttää paremmin ominaisuutensa vuosienkin saatossa, mikäli sitä hoidetaan oikein.
Tässä saattoi tulla oma kantani selväksi, mutta haluan valottaa asiaa tarkemmin, miten olen siihen päätynyt. Varhaisemmassa lapsuudessani käytin paljonkin villaisia alusvaatteita, varsinkin luonnossa liikuttaessa. Silloin tuskin ymmärsin niiden teknisiä ominaisuuksia, mutta ne olivat mukavat päällä ja tuntuivat ajavan tarpeensa. Myöhemmin siirryin keinokuituisten käyttöön varmasti osittain helpomman ja halvemman saatavuuden vuoksi. Olin keinokuituisiin kerrastoihin hyvinkin tyytyväinen reilun 10 vuoden ajan, sillä ne olivat mukavat päällä ja tuntuivat siirtävän kosteuttakin pois iholta. Pesua ne kylläkin vaativat, sillä hienhaju tarttui niihin kerrasta parista kuin takiaispallo. Se lähti tietysti aina pesussa pois.
Muutama vuosi sitten tein tuttavuutta villan kanssa uudemman kerran, kun ostin merinovillaisen väli-/aluskerrastopaidan. Huomasin siinä heti pehmeän ja miellyttävän olemuksen, ja pesuksi riitti tuuletus. Olihan paita tietysti hyvä myös pestä silloin tällöin. Hiljattain olen siirtynyt merinovillaherännäisyydessäni myös ohuempiin aluspaitoihin, niin pitkä- kuin lyhythihaiseen, sekä pitkiin alushousuihin.
Merinovillan hengittävyys sekä kosteuden sitomiskyky tekevät siitä loistavan materiaalin niin kesään kuin talveenkin. Se pystyy sitomaan kosteutta kolmanneksen painostaan tuntumatta kuitenkaan märältä, ja toisekseen se myös lämmittää kosteanakin. Pesun tarpeesta voin kertoa käytännön kokemuksesta, että käytin lyhythihaista paitaa kesätyössä flanellipaidan alla, ja pesin sitä ehkä noin 3 - 4 viikon välein. Minkäänlaista hajuhaittaa ei ollut, mitä paita nyt muuttui hieman löysemmän oloiseksi, mutta pesu palauttaa kuosikkuuden. Toissa kesänä käytin keinokuituista aluspaitaa samaan tarkoitukseen, ja voin kertoa, että hikisen keinokuitupaidan laittaminen päälle seuraavina päivinä ei ole se miellyttävin kokemus.
Nykyään on myös retkeilyvaatetuksen parissa noussut voimakkaasti puheenaiheeksi kierrätys, mihin keinokuitu pystyy vastaamaan, mutta villa ei välttämättä niinkään tehokkaasti. Muovisia kuituja on nimittäin helpompi rikkoa ja muokata uudelleen, kun taas villan kohdalla uusiomateriaalin ominaisuudet eivät ole samalla tasolla kuin neitseellisessä villassa. Toki mielestäni villan kohdalla on huomioitava harvemmat pesukerrat, mitkä ovat makean veden kulutuksen kannalta varmasti parempi koko tuotteen elinkaarta ajatellen. Ja toisekseen luonnonmateriaali yleensä säilyttää paremmin ominaisuutensa vuosienkin saatossa, mikäli sitä hoidetaan oikein.
torstai 3. lokakuuta 2013
Vesi - se painava neste repussasi
Yhtenä nykypäivän muoti-ilmiön, kevytretkeilyn, kulmakivistä voidaan pitää vesimäärän optimointia. On nimittäin melkolailla itsestään selvää, että vesi tuo suurimman osan painosta kulutustavaroiden puolella, mikäli sitä kantaa vaikka päivänkin määrän kerralla. Kerralla kannettavan vesimäärän sopeuttamisella ja täyttöpaikkojen suunnittelulla saa repustaan huomattavan kuorman pois. Mutta mitkä ovat vaihtoehdot: modernit suodattimet vai vedet suoraan purosta?
Varsinkin Lapissa kuulee toisinaan sanottavan: "Heittäkää ne raanavedet pois pulloista ja ottakaa puroista, joissa on varmaan puhtaampaa vettä kuin vesijohdoissa." Tiedä häntä, mutta ainakin olen itse - ja varmaan aika moni muukin - juonut vettä Lapin puroista ja todennut sen loistavaksi. Omalta osaltani olen kyllä soveltanut samankaltaista sääntöä myös Etelä-Suomessa retkeillessäni, eli toisin sanoen kirkasvetisestä virtaavasta purosta voi hyvin ottaa juomavedet. Viimeisimpänä mainittakoon Sipoonkorven kansallispuiston alue, missä joimme porukalla vettä harjanteilta tulevista kirkasvetisistä puroista. Sekä Sipoonkorven että Nuuksion alueilla olemme myös huoletta laittaneet ruuat puro-, lampi- tai järviveteen riippumatta paikasta. Toki ruokaa laittaessa on vettä keitetty hetken aikaa, joten sen käyttö on vielä turvallisempaa. Tässä vain muutama esimerkinomainen tapaus, miksi vettä ei voisi ottaa suoraan luonnosta riippumatta siitä onko Espoossa vai Ylä-Lapissa. On kuitenkin huomioitava, että samasta paikasta kerralla otettu/juotu vesimäärä on yleensä melko pieni, eli toisin sanoen sitä ei juoda jatkuvasti vuosi tolkulla.
Patagonian perustajalla Yvon Chouinardilla on aika mielenkiintoinen kommentti aihetta sivuten kirjassaan (Suuri seikkailu - Vastahakoisen liikemiehen tunnustukset). Toki se on hieman rujo, mutta mielestäni melko osuva.
"Tulimme aina sairaiksi huonosta vedestä, eikä meillä ollut varaa lääkkeisiin, joten jauhoimme hiilet nuotiostamme, sekoitimme jauheen ja pari desiä suolaa lasilliseen vettä ja joimme seoksen oksetusaineena. Tajusin pian, että jos aioin viettää loppuelämäni juomalla huonolaatuista vettä ja syömällä kolmannen maailman katukeittiöissä ja basaareissa, siihen olisi parempi alkaa tottua. Luonnollisen immuniteetin kehittäminen ei ole helppoa, mutta jos ei vain suostu ottamaan Flagylia ja antibiootteja, eikä juo ionisoitua tai kloorattua vetta, immuniteetti kasvaa vähitellen. Se on tietyntyyppistä homeopatiaa. Vielä tänä päivänäkin juon jokaisesta purosta, josta kalastan, ja tulen enää harvoin sairaaksi."
Toisaalta joissain paikoissa, esimerkiksi Suomen ulkopuolella, on varsin tarpeellista käyttää jonkinlaista veden puhdistinta. Tällaiset välineet kuuluvat omasta mielestäni kuitenkin sellaisiin paikkoihin, missä vesistössä on luonnostaan jokin bakteeri/pieneliö, jolta oma elimistönsä on suojattava. Onko tällaisessa ympäristössä retkeileminen sitten miellekästä, jollei ole pakottavaa syytä? Mielestäni olisi kuitenkin tärkeintä pitää vesistöt puhtaina varsinkin ihmisen aiheuttamista päästöistä, sillä onhan puhdas makea vesi yksi Suomen merkittävimmistä luonnonvaroista.
Varsinkin Lapissa kuulee toisinaan sanottavan: "Heittäkää ne raanavedet pois pulloista ja ottakaa puroista, joissa on varmaan puhtaampaa vettä kuin vesijohdoissa." Tiedä häntä, mutta ainakin olen itse - ja varmaan aika moni muukin - juonut vettä Lapin puroista ja todennut sen loistavaksi. Omalta osaltani olen kyllä soveltanut samankaltaista sääntöä myös Etelä-Suomessa retkeillessäni, eli toisin sanoen kirkasvetisestä virtaavasta purosta voi hyvin ottaa juomavedet. Viimeisimpänä mainittakoon Sipoonkorven kansallispuiston alue, missä joimme porukalla vettä harjanteilta tulevista kirkasvetisistä puroista. Sekä Sipoonkorven että Nuuksion alueilla olemme myös huoletta laittaneet ruuat puro-, lampi- tai järviveteen riippumatta paikasta. Toki ruokaa laittaessa on vettä keitetty hetken aikaa, joten sen käyttö on vielä turvallisempaa. Tässä vain muutama esimerkinomainen tapaus, miksi vettä ei voisi ottaa suoraan luonnosta riippumatta siitä onko Espoossa vai Ylä-Lapissa. On kuitenkin huomioitava, että samasta paikasta kerralla otettu/juotu vesimäärä on yleensä melko pieni, eli toisin sanoen sitä ei juoda jatkuvasti vuosi tolkulla.
Patagonian perustajalla Yvon Chouinardilla on aika mielenkiintoinen kommentti aihetta sivuten kirjassaan (Suuri seikkailu - Vastahakoisen liikemiehen tunnustukset). Toki se on hieman rujo, mutta mielestäni melko osuva.
"Tulimme aina sairaiksi huonosta vedestä, eikä meillä ollut varaa lääkkeisiin, joten jauhoimme hiilet nuotiostamme, sekoitimme jauheen ja pari desiä suolaa lasilliseen vettä ja joimme seoksen oksetusaineena. Tajusin pian, että jos aioin viettää loppuelämäni juomalla huonolaatuista vettä ja syömällä kolmannen maailman katukeittiöissä ja basaareissa, siihen olisi parempi alkaa tottua. Luonnollisen immuniteetin kehittäminen ei ole helppoa, mutta jos ei vain suostu ottamaan Flagylia ja antibiootteja, eikä juo ionisoitua tai kloorattua vetta, immuniteetti kasvaa vähitellen. Se on tietyntyyppistä homeopatiaa. Vielä tänä päivänäkin juon jokaisesta purosta, josta kalastan, ja tulen enää harvoin sairaaksi."
Toisaalta joissain paikoissa, esimerkiksi Suomen ulkopuolella, on varsin tarpeellista käyttää jonkinlaista veden puhdistinta. Tällaiset välineet kuuluvat omasta mielestäni kuitenkin sellaisiin paikkoihin, missä vesistössä on luonnostaan jokin bakteeri/pieneliö, jolta oma elimistönsä on suojattava. Onko tällaisessa ympäristössä retkeileminen sitten miellekästä, jollei ole pakottavaa syytä? Mielestäni olisi kuitenkin tärkeintä pitää vesistöt puhtaina varsinkin ihmisen aiheuttamista päästöistä, sillä onhan puhdas makea vesi yksi Suomen merkittävimmistä luonnonvaroista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)