Retkiruuasta

Docventuresin poikien Lihaton Lokakuu -kampanjan innoittamana aloin pohtimaan omaa retkiruokafilosofiaa. Miksi aina tarvitsisi kantaa lihaa mukanaan, kun esimerkiksi papuruuat toimivat vallan mainiosti retkiolosuhteissakin. Partioporukassa olemme jo lähes tottuneet käyttämään soijatuotteita retkiruuanlaitossa niiden keveyden ja helppouden vuoksi, vaikkei meistä monikaan ole varsinaisesti kasvissyöjä tavanomaiselta ruokavalioltaan. Tokihan lihaa voi myös kuivata, jotta sen säilyvyys- ja paino-ominaisuudet paranevat, mutta onko miellekästä laittaa energiaa sellaisen tuotteen käyttöön, jonka alkutuotanto jo itsessään sitoo mittavat määrät energiaa. Toisaalta vaivan säästämiseksi on tarjolla paljon valmiita retkiruokajalosteita, joissa kaikki on hoidettu puolestasi, mihin kuitenkin pätee nyky-yhteiskunnalle jokseenkin tyypillinen dilemma: "Mitä enemmän maksat, sen helpommalla pääset."

Olemme käyttäneet viimeisten vuosien aikana laidasta laitaan erilaisia soijatuotteita vaelluskäytössä, ja oikeastaan todenneet ne käytettävyydeltään erinomaisiksi. Ne sopivat proteiinin lähteeksi monenlaisten lisukkeiden kanssa. Toisekseen kasvisruuan kustannukset ovat huomattavasti pienemmät puhumattakaan muista vaikutuksista.

Tällainen filosofia sopii ehkäpä paremmin perinteiseen retkeilyyn ja vaeltamiseen yleensä kuin vaativampaan napahiihto ym. retkikuntatoimintaan, joissa ymmärrän kyllä hyvin eläinrasvan ym. energiapitoisten tuotteiden käytön. Myönnettäköön, ettemme ole mekään vielä luopuneet meetvurstin käytöstä tavanomaisessa retkeilyssä.

Kerrastot: Merinovilla vs. keinokuitu

Jos retkeilyvaatetuksesta pitää keksiä yksi sääntö taikka sana, tulee varmasti monelle mieleen kerrospukeutuminen. Tuo yksi ylivertainen pukeutumistapa, joka on syntynyt jo kauan ennen retkeilyvaatetusbuumin räjähdysmäistä kasvua. On usein turhan konservatiivista todeta, että ennen oli kaikki paremmin. Tässä tapauksessa uskallan kuitenkin todeta, että ainakin ennen tiedettiin, mikä oli toimiva ratkaisu. Merinovillaa tai villaa ylipäätään, maailman kolkasta riippuen, on käytetty aivan ammoisista ajoista lähtien kaikennäköisissä vaatekappaleissa. Itse olen joskus kuullut sellaisenkin väitteen, että merinovillaa pidettiin ominaisuuksiltaan yhtenä parhaista materiaaleista silloin, kun gore-tex ei vielä ollut murtanut itseään vaatetusmaailmaan.

Tässä saattoi tulla oma kantani selväksi, mutta haluan valottaa asiaa tarkemmin, miten olen siihen päätynyt. Varhaisemmassa lapsuudessani käytin paljonkin villaisia alusvaatteita, varsinkin luonnossa liikuttaessa. Silloin tuskin ymmärsin niiden teknisiä ominaisuuksia, mutta ne olivat mukavat päällä ja tuntuivat ajavan tarpeensa. Myöhemmin siirryin keinokuituisten käyttöön varmasti osittain helpomman ja halvemman saatavuuden vuoksi. Olin keinokuituisiin kerrastoihin hyvinkin tyytyväinen reilun 10 vuoden ajan, sillä ne olivat mukavat päällä ja tuntuivat siirtävän kosteuttakin pois iholta. Pesua ne kylläkin vaativat, sillä hienhaju tarttui niihin kerrasta parista kuin takiaispallo. Se lähti tietysti aina pesussa pois.

Muutama vuosi sitten tein tuttavuutta villan kanssa uudemman kerran, kun ostin merinovillaisen väli-/aluskerrastopaidan. Huomasin siinä heti pehmeän ja miellyttävän olemuksen, ja pesuksi riitti tuuletus. Olihan paita tietysti hyvä myös pestä silloin tällöin. Hiljattain olen siirtynyt merinovillaherännäisyydessäni myös ohuempiin aluspaitoihin, niin pitkä- kuin lyhythihaiseen, sekä pitkiin alushousuihin.

Merinovillan hengittävyys sekä kosteuden sitomiskyky tekevät siitä loistavan materiaalin niin kesään kuin talveenkin. Se pystyy sitomaan kosteutta kolmanneksen painostaan tuntumatta kuitenkaan märältä, ja toisekseen se myös lämmittää kosteanakin. Pesun tarpeesta voin kertoa käytännön kokemuksesta, että käytin lyhythihaista paitaa kesätyössä flanellipaidan alla, ja pesin sitä ehkä noin 3 - 4 viikon välein. Minkäänlaista hajuhaittaa ei ollut, mitä paita nyt muuttui hieman löysemmän oloiseksi, mutta pesu palauttaa kuosikkuuden. Toissa kesänä käytin keinokuituista aluspaitaa samaan tarkoitukseen, ja voin kertoa, että hikisen keinokuitupaidan laittaminen päälle seuraavina päivinä ei ole se miellyttävin kokemus.

Nykyään on myös retkeilyvaatetuksen parissa noussut voimakkaasti puheenaiheeksi kierrätys, mihin keinokuitu pystyy vastaamaan, mutta villa ei välttämättä niinkään tehokkaasti. Muovisia kuituja on nimittäin helpompi rikkoa ja muokata uudelleen, kun taas villan kohdalla uusiomateriaalin ominaisuudet eivät ole samalla tasolla kuin neitseellisessä villassa. Toki mielestäni villan kohdalla on huomioitava harvemmat pesukerrat, mitkä ovat makean veden kulutuksen kannalta varmasti parempi koko tuotteen elinkaarta ajatellen. Ja toisekseen luonnonmateriaali yleensä säilyttää paremmin ominaisuutensa vuosienkin saatossa, mikäli sitä hoidetaan oikein.

Vesi - se painava neste repussasi

Yhtenä nykypäivän muoti-ilmiön, kevytretkeilyn, kulmakivistä voidaan pitää vesimäärän optimointia. On nimittäin melkolailla itsestään selvää, että vesi tuo suurimman osan painosta kulutustavaroiden puolella, mikäli sitä kantaa vaikka päivänkin määrän kerralla. Kerralla kannettavan vesimäärän sopeuttamisella ja täyttöpaikkojen suunnittelulla saa repustaan huomattavan kuorman pois. Mutta mitkä ovat vaihtoehdot: modernit suodattimet vai vedet suoraan purosta?

Varsinkin Lapissa kuulee toisinaan sanottavan: "Heittäkää ne raanavedet pois pulloista ja ottakaa puroista, joissa on varmaan puhtaampaa vettä kuin vesijohdoissa." Tiedä häntä, mutta ainakin olen itse - ja varmaan aika moni muukin - juonut vettä Lapin puroista ja todennut sen loistavaksi. Omalta osaltani olen kyllä soveltanut samankaltaista sääntöä myös Etelä-Suomessa retkeillessäni, eli toisin sanoen kirkasvetisestä virtaavasta purosta voi hyvin ottaa juomavedet. Viimeisimpänä mainittakoon Sipoonkorven kansallispuiston alue, missä joimme porukalla vettä harjanteilta tulevista kirkasvetisistä puroista. Sekä Sipoonkorven että Nuuksion alueilla olemme myös huoletta laittaneet ruuat puro-, lampi- tai järviveteen riippumatta paikasta. Toki ruokaa laittaessa on vettä keitetty hetken aikaa, joten sen käyttö on vielä turvallisempaa. Tässä vain muutama esimerkinomainen tapaus, miksi vettä ei voisi ottaa suoraan luonnosta riippumatta siitä onko Espoossa vai Ylä-Lapissa. On kuitenkin huomioitava, että samasta paikasta kerralla otettu/juotu vesimäärä on yleensä melko pieni, eli toisin sanoen sitä ei juoda jatkuvasti vuosi tolkulla.

Patagonian perustajalla Yvon Chouinardilla on aika mielenkiintoinen kommentti aihetta sivuten kirjassaan (Suuri seikkailu - Vastahakoisen liikemiehen tunnustukset). Toki se on hieman rujo, mutta mielestäni melko osuva.

"Tulimme aina sairaiksi huonosta vedestä, eikä meillä ollut varaa lääkkeisiin, joten jauhoimme hiilet nuotiostamme, sekoitimme jauheen ja pari desiä suolaa lasilliseen vettä ja joimme seoksen oksetusaineena. Tajusin pian, että jos aioin viettää loppuelämäni juomalla huonolaatuista vettä ja syömällä kolmannen maailman katukeittiöissä ja basaareissa, siihen olisi parempi alkaa tottua. Luonnollisen immuniteetin kehittäminen ei ole helppoa, mutta jos ei vain suostu ottamaan Flagylia ja antibiootteja, eikä juo ionisoitua tai kloorattua vetta, immuniteetti kasvaa vähitellen. Se on tietyntyyppistä homeopatiaa. Vielä tänä päivänäkin juon jokaisesta purosta, josta kalastan, ja tulen enää harvoin sairaaksi."

Toisaalta joissain paikoissa, esimerkiksi Suomen ulkopuolella, on varsin tarpeellista käyttää jonkinlaista veden puhdistinta. Tällaiset välineet kuuluvat omasta mielestäni kuitenkin sellaisiin paikkoihin, missä vesistössä on luonnostaan jokin bakteeri/pieneliö, jolta oma elimistönsä on suojattava. Onko tällaisessa ympäristössä retkeileminen sitten miellekästä, jollei ole pakottavaa syytä? Mielestäni olisi kuitenkin tärkeintä pitää vesistöt puhtaina varsinkin ihmisen aiheuttamista päästöistä, sillä onhan puhdas makea vesi yksi Suomen merkittävimmistä luonnonvaroista.